16.2.1998

Kanne Oulun käräjäoikeudessa

Oy Elektrounion Ab:n (Elektrounion) konkurssipesä kertoi Oulun lääninverovirastolle 14.9.1994 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla, että lääninverovirasto oli tammikuussa 1993 eli myöhemmin kuin vuosi ennen Elektrounionin 24.11.1993 alkanutta konkurssia saanut maksun ylivelkaiselta Elektrounionilta 4 112 809 markan suuruisesta saatavastaan, joka lääninverovirastolla oli ollut LVIS-Voima Oy:ltä (LVIS-Voima). Sanotun velan maksuun oli Elektrounionin suostumuksella käytetty sillä Uudenmaan lääninverovirastolta olleita veronpalautussaatavia. Toimenpiteellä oli takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 6 §:n tarkoittamalla tavalla loukattu Elektrounionin velkojien oikeutta, kun varat eivät olleet tulleet yhtiön haltuun, vaan olivat menneet vieraan velan maksuun ilman, että siitä oli yhtiön omalle toiminnalle ollut mitään etua. Lääninveroviraston saama lahja oli peräytettävä ja varat maksettava Elektrounionin konkurssipesään.

Elektrounion oli ollut Elektrounion-konsernin emoyhtiö. Yhtiö oli omistanut Insinööritoimisto Databotnia Oy:n, joka puolestaan oli omistanut LVIS-Voiman osakekannan.

Elektrounionin tilintarkastajat olivat todenneet yhtiön oman pääoman vajauksen 22 000 000 markkaa 31.8.1992 edellyttäneen osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:ssä mainittuja toimenpiteitä. Yhtiö oli siten ollut ylivelkainen viimeistään 31.8.1992. Taloudellinen tilanne ei ollut sen jälkeenkään parantunut, sillä tilinpäätöksessä 31.12.1992 yhtiön oma pääoma oli ollut 22 237 000 markkaa negatiivinen. Lisäksi erikoistilintarkastuskertomuksessa oli kiinnitetty huomiota huomattaviin, todennäköisesti menetettyihin saamisiin konsernin yhtiöiltä ja tytäryhtiöosakkeiden yliarvostuksiin sekä todettu yhtiön osakepääoman olleen todellisuudessa menetetty tilinpäätöksessä 31.12.1992. Yhtiö oli 9.2.1993 hakenut yrityssaneerausta ja saneerausohjelma oli vahvistettu 31.8.1993.

Konserniin kuuluneen LVIS-Voiman omaisuus oli määrätty konkurssiin yhtiön omasta hakemuksesta 3.5.1993.

LVIS-Voiman tasekirjan 1.1. - 31.12.1992 mukaan yhtiön taloudellinen tilanne oli ollut heikko jo pitkään ennen konkurssin alkamista. Jo edellisen tilikauden tulos oli ollut voimakkaasti tappiollinen ja tilanne oli vuonna 1992 vain huonontunut. Yhtiö oli siten ollut konkurssikypsä jo pitkään.

Oulun lääninverovirastolla oli ollut LVIS-Voimalta saatavaa 4 073 263 markkaa, joka oli tullut maksaa viimeistään 1.11.1992. Saatavaan oli sisältynyt veronlisäystä 118 638 markkaa.

Elektrounionilla oli ollut puolestaan yhtiöveron hyvitykseen perustunutta veronpalautussaatavaa Uudenmaan lääninverovirastolta noin 7 000 000 markkaa, joka oli tullut maksaa yhtiölle tammikuussa 1993.

Kun LVIS-Voimalla ei ollut ollut varoja verovelkansa maksamiseen, osapuolet olivat sopineet velan maksamisesta siten, että Elektrounion oli antanut suostumuksensa siihen, että sen veronpalautussaatavaa oli käytetty LVIS-Voiman velan maksamiseen. Oulun lääninveroviraston LVIS-Voimalle osoittaman, 18.11.1992 päivätyn todistuksen mukaan Elektrounion ja lääninverovirasto olivat sopineet tavasta, jolla erääntyneet verot maksettaisiin tammikuussa 1993. Suunnitellulla tavalla verovelka oli maksettu 23.1.1993, joka oli ollut veronpalautuksen maksupäivä. Päivämäärää oli käytetty kirjauspäivänä yhtiön kirjanpidossa. Lääninveroviraston antamassa veronkuittausilmoituksessa kuittauspäivä oli leimattu 31.12.1992.

Järjestelyssä ylivelkainen Elektrounion oli luopumalla omasta saatavastaan maksanut perusteetta ja vastiketta saamatta vieraan velan. LVIS-Voima ja Elektrounion olivat konsernisuhteestaan huolimatta olleet itsenäisiä juridisia yhteisöjä omine varoineen ja velkoineen. Elektrounionin omalle toiminnalle ei vieraan velan maksamisesta ollut ollut etua eikä yhtiö saanut vastiketta saatavasta luopumiselleen.

Hyväksyttävänä vastikkeena ei voitu pitää sitä, että Elektrounion oli kirjannut velan maksun kirjanpitoonsa saatavaksi LVIS-Voimalta. LVIS-Voima ei ollut kyennyt antamaan saatavalle vakuutta eikä maksanut siitä osaakaan takaisin.

Elektrounion oli valvonut saatavan LVIS-Voiman konkurssissa. Oli epätodennäköistä, että valvotulle saatavalle olisi kertynyt jako-osuutta juuri lainkaan. Vieraan velan maksu oli merkinnyt riskin ottoa siitä, ettei LVIS-Voima kyennyt maksamaan summaa lainkaan. Suostumuksen ja kuittauksen aikana sekä tämän jälkeenkin LVIS-Voima oli ollut maksukyvytön. Oli ollut erittäin epätodennäköistä, että takautumissaatavalle olisi kertynyt maksua myöhemminkään.

Täysin konkurssikypsän tytäryhtiön velkojen maksulla ei ollut saavutettu taloudellista etua emoyhtiölle edes omistettujen osakkeiden arvonnousun muodossa, joten saatavasta luopumista oli pidettävä takaisinsaantilain 6 §:n mukaan emoyhtiön velkojien kannalta kokonaisuudessaan lahjana. Myöskään LVIS-alan uusia tilauksia ei ollut saatu. Senkään vuoksi Elektrounionille ei ollut mitään hyötyä siitä, että se oli luopunut saatavastaan LVIS-Voiman hyväksi.

Saatavasta luopumista oli pidettävä lahjana nimenomaan maksun saajaan eli lääninverovirastoon nähden Korkeimman oikeuden ratkaisun 1988:7 mukaisesti.

Takaisinsaantilain 6 §:n mukaisen lahjan peräytymisen edellytyksenä ei ollut osapuolten vilpillinen mieli tai edes lahjan saajan tietoisuus lahjoittajan taloudellisista vaikeuksista. Siten ei ollut ratkaisevaa, oliko lääninverovirasto tiennyt Elektrounionin maksukyvyttömyydestä tai taloudellisista vaikeuksista. Lääninverovirasto oli joutunut kuitenkin odottamaan maksua useita kuukausia, joten se oli saanut viitteitä maksuvaikeuksista.

Takaisinsaantilain 20 § tuli sovellettavaksi lääninverovirastoon nähden, koska se oli tiennyt siitä, ettei maksu ollut tullut velalliselta, vaan maksuun oli käytetty kolmannelta eli Elektrounionilta saatuja varoja. Maksujärjestely oli ollut epätavanomainen ja pesän varoihin nähden huomattava. Takaisinsaantia konkurssipesään koskevaksi lainsäädännöksi annetussa hallituksen esityksessä oli lain 20 §:n osalta todettu, että luovutuksen saajan palautusvelvollisuus edellyttää tietoisuutta velallisen maksukyvyttömyydestä tai ylivelkaisuudesta vain, kun takaisinsaantia vaaditaan takaisinsaantilain 5 §:n perusteella. Tässä tapauksessa vaatimus oli perustunut lain 6 §:ään. Tämän vuoksi merkitystä ei ollut asetettava sille, oliko lääninverovirasto ollut tietoinen LVIS-Voiman tai Elektrounionin taloudellisesta tilanteesta. Tietämätön LVIS-Voiman maksuvaikeuksista lääninverovirasto ei ollut voinut olla, sillä se oli joutunut odottamaan suoritusta saatavilleen useita kuukausia. Lisäksi lääninverovirasto verojäämien perintää hoitavana ja konkurssipesien hoitoa tuntevana oli ollut tietoinen siitä, että maksujärjestely oli ollut poikkeuksellinen, kun pitkään erääntyneenä ollut velka oli maksettu vieraan yhtiön varoilla. Verojäämä oli koskenut kesäkuun 1992 liikevaihtoveroja, jotka olisi pitänyt maksaa oma-aloitteisesti jo elokuussa 1992. Veronlisäystä liikevaihtoverolle oli laskettu 1.8.1992 lukien. Lääninverovirasto oli ollut myös tietoinen siitä, että Elektrounion ja LVIS-Voima olivat keskenään läheisiä, jolloin takaisinsaannin kannalta tällaisia maksujärjestelyjä oli tarkasteltava erityisen huolellisesti.

Lisäksi lääninverovirastolla oli ollut tiedossaan LVISVoiman aikaisemmat veroilmoitukset, joista yhtiön taloudellinen tila oli käynyt ilmi.

Lääninverovirasto oli viimeistään maksujärjestelyistä käytyjen neuvottelujen yhteydessä tullut tietämään, ettei LVIS-Voima ollut kyennyt itse maksamaan verovelkaansa.

Lahjoitus oli täytetty tammikuussa 1993. Elektrounionin lääninverovirastolle 6.11.1992 antamassa suostumuksessa ja lääninveroviraston 18.11.1992 päiväämässä todistuksessa oli mainittu maksuajankohdaksi tammikuu 1993. Mainintaa ajasta voitiin pitää lykkäävänä ehtona. Tarkoitus oli ollut, että verovelka maksettiin sitten, kun Elektrounionin saatava oli erääntynyt. Siihen saakka Elektrounion olisi voinut peruuttaa suostumuksensa. Kun peruutusta ei ollut tullut, lääninverovirasto oli voinut toimia suostumuksen mukaisesti. Valtioneuvoston päätöksessä nro 35 vuodelta 1974 oli määräyksiä siitä, miten valtion viraston tai laitoksen oli meneteltävä lahjoitusta vastaanotettaessa. Senkään vuoksi lääninveroviraston mainitsemaa päivää 6.11.1992 ei voitu pitää ratkaisevana määräaikoja laskettaessa.

Myös tosiasiallinen kuittauspäivä 30.11.1992 oli ollut myöhemmin kuin yksi vuosi ennen Elektrounionin 24.11.1993 alkanutta konkurssia.

Kysymyksessä ei ollut saatavan siirto, koska suostumus oli osoitettu lääninverovirastolle. Kysymys oli maksujärjestelystä, joka oli johtanut siihen, että Elektrounion oli maksanut LVIS-Voiman velan suostumalla siihen, että järjestelyä oli voitu käyttää.

Hallituksen esityksen (HE 102/90 s. 68) mukaan näytti siltä, että koska Elektrounion ja LVIS-Voima olivat toistensa läheisiä, kolmen vuoden takaisinsaantiaikaa sovellettiin myös takaisinsaantilain 20 §:ssä tarkoitettuun ulkopuoliseen luovutuksensaajaan. Sen vuoksi takaisinsaantiaika oli kolme vuotta.

Varat olivat menneet vieraan velan maksuun eivätkä olleet kertyneet Elektrounionille sen velkojien hyväksi, vaikka Elektrounion oli ollut kyvytön lyhentämään omia velkojaan. Oli ollut epätodennäköistä, että maksu olisi myöhemminkään saatu LVIS-Voimalta. Peräytettäviksi vaaditut varat olisivat lisänneet velkojille jaettavia varoja tuntuvasti.

Sen vuoksi konkurssipesä vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan sille 4 112 809 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 14.9.1994 lukien 30.4.1995 saakka ja sen jälkeiseltä ajalta korkolain 4 §:n 3 momentin mukaista viivästyskorkoa.

Vastaus

Oulun lääninverovirasto kiisti kanteen katsoen, että järjestelyssä lahjan saajana ei ollut valtio vaan LVISVoima yksin.

Elektrounion oli antanut 5.11.1992 päivätyn kirjallisen suostumuksen siihen, että lääninverovirasto oli voinut käyttää LVIS-Voiman 1.11.1992 erääntyneen liikevaihtoverovelan maksuksi Elektrounionin veronpalautuksen.

Jutussa ei ollut kyse lahjasta tai lahjanluontoisesta sopimuksesta. Vastike, minkä konsernin emoyhtiö Elektrounion ja koko konserni oli saanut LVIS-Voiman verorästien tultua maksetuiksi oli ollut se, ettei millekään konserniin kuuluneelle yhtiölle ollut tullut luottotappiomerkintää. Jos LVIS-Voiman 1.11.1992 erääntynyt liikevaihtovero olisi ollut maksamatta useampia kuukausia, olisi se ensi vaiheessa johtanut siihen, että lääninverovirasto olisi julkistanut asian protestilistalla. Tämä seikka olisi ollut tuhoisaa koko konsernin liiketoiminnan jatkumisen kannalta, koska nyt jälkeenpäin oli havaittu konsernin taistelleen syksyllä 1992 olemassaolostaan. Kaiken kaikkiaan se, että LVIS-Voiman verorästi oli maksettu, oli ollut erittäin merkittävää ja liiketaloudellisesti perusteltua emoyhtiön Elektrounionin kannalta.

Jos katsottiin, että kyseessä oli lahja tai lahjanluontoinen sopimus, niin edunsaaja oli joka tapauksessa LVIS-Voima eikä valtio. Tällöin lääninveroviraston asemaa tapahtumaketjussa oli tarkasteltava takaisinsaantilain 20 §:n mukaisena luovutuksensaajana. Jotta takaisinsaantikanne menestyisi, tulisi konkurssipesän pystyä näyttämään lääninveroviraston tietoisuus oikeustoimen lahjanluontoisuudesta. Lääninverovirasto ei ollut voinut tietää, että kyseessä oli ollut lahjanluontoinen sopimus. Asia ei ollut millään tavalla tullut puheeksi. Yhtä hyvin Elektrounionin veronpalautussaatavan siirto LVIS-Voiman hyväksi olisi voitu käsittää Elektrounionin ja LVIS-Voiman välisessä suhteessa velan maksuksi LVIS-Voimalle. Oli tavallista, että konserniyhtiöillä oli keskenään ristiin velkoja ja saatavia, joista ulkopuolisen oli mahdotonta tietää, ja että niitä järjesteltiin samantapaisesti kuin tässä tapauksessa.

Siinä tapauksessa, että kyseessä katsottaisiin olleen lahja valtiolle, yhden vuoden takaisinsaantiaika oli kulunut umpeen. Elektrounionin konkurssi oli alkanut sen hakemuksesta 24.11.1993, mikä oli määräpäivä, ja lahja oli täytetty viimeistään 6.11.1992, jolloin Elektrounionin ilmoitus veronpalautussaatavan siirrosta oli tullut lääninveroviraston tietoon. Väitetty lahja tai lahjanluontoinen sopimus oli silloin lahjanlupauslain 3 §:n 3 momentin mukaan tullut täytetyksi. Joka tapauksessa LVIS-Voiman verovelka oli katsottava maksetuksi 6.11.1992. Kuittauspäivä 30.11.1992 oli harhaanjohtava. Siinä oli kyse lääninveroviraston sisäisestä tilinpidollisesta merkinnästä. Kysymyksessä ei ollut ollut kuittaus, koska vastakkaisia saamisia ei ollut olemassa. Päivämäärä 30.11.1992 oli tullut siitä, että puheena olevan veron maksu oli ollut teknisesti helpointa hoitaa veronkannon tietojärjestelmässä kuittausajolla, joka antoi kalenterikuukauden aikana tapahtuneille kuittauksille - olivatpa ne tapahtuneet mihin aikaan kalenterikuukaudesta tahansa - aina kuukauden viimeisen päivän. Koron maksun kannalta oli saman tekevää, minä kuukauden päivänä kuittaus tosiasiassa tapahtui. Tässä tapauksessa maksu oli katsottava saaduksi 6.11.1992, jolloin veroerälle oli jo 2.11.1992 langennut koko kalenterikuukaudelta perittävät viivästysseuraamukset.

Kyseinen maksujärjestely oli tehty LVIS-Voiman ja Elektrounionin aloitteesta. Valtio oli vain suostunut maksujärjestelyyn.

Kanteen mukaan Elektrounion oli omassa kirjanpidossaan kirjannut LVIS-Voiman liikevaihtoverovelan maksun saatavakseen LVIS-Voimalta. Elektrounion oli myös valvonut tämän saatavansa LVIS-Voiman konkurssissa. Tämä osoitti, että yhtiöt olivat itsekin pitäneet maksua lainanantona LVIS-Voimalle. Veronpalautus oli käytetty LVIS-Voiman hyväksi tämän velkojen suoritukseksi. Järjestelyssä oli kysymys siitä, että LVIS-Voima oli saanut Elektrounionilta lainan, jolla LVIS-Voima oli maksanut liikevaihtoverovelkansa lääninverovirastolle.

Korkeimman oikeuden ratkaisu 1988:7 ei suoraan soveltunut nyt käsillä olevaan tapaukseen, koska ratkaisu oli annettu aikaisemmin voimassa olleen lain perusteella.

Takaisinsaantilain 20 §:n mukaan, jos omaisuus, jota tämän lain säännösten mukaan voidaan vaatia palautettavaksi konkurssipesään, on luovutettu edelleen, voidaan omaisuuden palauttamista tai sen arvon korvaamista vastaavasti vaatia luovutuksensaajalta, jos tämä tiesi tai tämän olisi pitänyt tietää oikeustoimen peräyttämiseen oikeuttavista seikoista. Nyt oli kysymys siitä, että Elektrounion oli antanut LVIS-Voimalle lainan, jolla tämä oli maksanut verovelkansa lääninverovirastolle. Lääninverovirastolla ei kuittaushetkellä ollut ollut tietoa LVIS-Voiman eikä Elektrounionin taloudellisesta tilanteesta. Kuittaushetkellä LVIS-Voimalla ei ollut ollut muita maksamattomia veroja kuin kuittaukseen käytetty 1.11.1992 erääntynyt liikevaihtoveroerä. Lääninverovirasto oli ollut täysin tietämätön LVIS-Voiman taloudellisesta tilanteesta.

Lääninverovirasto oli maksuhetkellä ollut tietämätön myös siitä, millä tavoin LVIS-Voima ja Elektrounion olivat keskinäisissä suhteissa käsitelleet mainittua maksujärjestelyä ja mikä oli ollut yhtiöiden tarkoitus. Koska yhtiöt itse olivat käsitelleet LVIS-Voiman verovelan maksua Elektrounionin varoilla lainanantona Elektrounionilta LVIS-Voimalle, lääninverovirasto ei ollut voinut tietää eikä sen olisi pitänytkään tietää siitä, että kyseessä olisi ollut LVIS-Voiman saama lahja. Valtio oli ollut takaisinsaantilain 20 §:ssä tarkoitetussa vilpittömässä mielessä.

Kysymyksessä oli ollut saatavan siirto LVIS-Voiman ja Elektrounionin suhteessa, koska Elektrounion oli ilmoittanut, että sen saatava oli voitu käyttää verovelan maksuun.

Siinä tapauksessa, että kysymyksessä olisi suora lahja lääninverovirastolle, oli sovellettava takaisinsaantilain 6 §:n mukaista yhden vuoden määräaikaa.

Edellä olevan perusteella lääninverovirasto vaati kanteen hylkäämistä. Mikäli kanne osaksikaan hyväksyttäisiin, lääninverovirasto vaatii takaisinsaantilain 22 §:n nojalla sovittelua.

Käräjäoikeuden tuomio 10.5.1996

Riidattomat seikat

Elektrounion oli ollut Elektrounion-konsernin emoyhtiö. Yhtiö oli omistanut Insinööritoimisto Databotnia Oy:n, joka puolestaan oli omistanut LVIS-Voiman koko osakekannan. Elektrounion ja LVIS-Voima olivat takaisinsaantilain 3 §:ssä tarkoitettuja läheisiä.

Oulun lääninverovirastolla oli ollut LVIS-Voimalta veronlisäyksineen 4 073 263 markan suuruinen verosaatava, jonka maksupäivä oli ollut 1.11.1992. Summaan oli sisältynyt veronlisäystä ajalta 1.8.1992 - 31.10.1992.

Elektrounionilla oli ollut veronpalautussaatavaa Uudenmaan lääninverovirastolta yli 7 000 000 markkaa. Veronpalautussaatava oli tullut maksaa yhtiölle tammikuussa 1993.

Elektrounion oli 5.11.1992 antanut suostumuksensa Oulun lääninverovirastolle siihen, että tämä oli voinut käyttää LVIS-Voiman erääntyneen verovelan maksuksi Elektrounionille tammikuussa 1993 maksettavia veronpalautuksia. Suostumus oli saapunut lääninverovirastoon 6.11.1992.

Lääninveroviraston 18.11.1992 päiväämän, LVIS-Voimalle osoitetun todistuksen mukaan LVIS-Voima, Elektrounion ja lääninverovirasto olivat sopineet menettelytavasta, jolla LVIS-Voiman erääntyneet verot maksettaisiin tammikuussa 1993.

LVIS-Voima oli ollut vuonna 1992 ja jo aikaisemminkin ylivelkainen ja maksukyvytön.

Elektrounionille annettuun veronkuittausilmoitukseen oli merkitty veronpalautusta käytetyksi 30.11.1992 saakka laskettuine korkoineen 4 112 809 markkaa. Ilmoitus oli leimattu 31.12.1992.

Veroviranomaisen LVIS-Voiman vuoden 1992 maksuista 12.10.1994 päiväämän luettelon mukaan 4 112 809 markan kuittauspäivä oli ollut 30.11.1992.

Ratkaisun perustelut

Käräjäoikeus katsoi selostamiensa todistajien kertomuksilla selvitetyksi, että aloite Elektrounionin veronpalautuksen käyttämisestä LVIS-Voiman verovelan maksuun oli tullut Elektrounionilta, joka oli edustanut asiaa koskeneissa neuvotteluissa myös LVIS-Voimaa. Neuvottelussa 22.10.1992 oli sovittu verovelan maksusta. Todistaja S:llä ei ollut ollut selvää käsitystä maksupäivästä. Todistaja M:n kertomuksella oli kuitenkin selvitetty, että suostumus veronpalautuksen käyttämiseen verovelan maksuun oli viivästysseuraamusten välttämiseksi sovittu annettavaksi lääninverovirastolle heti verovelan eräännyttyä. Verovelka oli erääntynyt 1.11.1992. S:n kertomuksella oli selvitetty, että lääninverovirasto oli tullut tietämään, ettei LVIS-Voima ollut pystynyt itse verovelkaa maksamaan.

Elektrounion ja sen välityksellä LVIS-Voima sekä lääninverovirasto olivat 22.10.1992 sopineet, että Elektrounionille palautettavasta verosta maksettiin LVISVoiman lääninverovirastolle olleet verovelat. Maksu oli tapahtunut lääninveroviraston suorittamalla veronkuittausmenetelmällä 30.11.1992. Elektrounion oli kirjannut velan maksun kirjanpitoonsa konsernilainaksi LVIS-Voimalle.

LVIS-Voiman 31.12.1992 päivätyn taseen mukaan yhtiön oma pääoma oli ollut 28 889 531,29 markkaa negatiivinen. Yhtiön 31.12.1991 päivätyn taseen mukaan yhtiön oma pääoma oli ollut 9 470 092,21 markkaa negatiivinen. Tilikauden ja edellisten tilikausien tappio oli ylittänyt kaikki muut oman pääoman erät jo 31.12.1991. Riidatonta oli, että LVIS-Voima oli sopimuksen tekemisen aikaan 22.10.1992 ollut maksukyvytön. Suorituksen saaminen velasta LVIS-Voimalta myöhemminkään oli ollut siinä määrin epätodennäköistä, että Elektrounionin veronpalautuksen käyttäminen LVIS-Voiman verojen maksamiseen oli ollut lahjanluontoinen maksu.

Kysymyksessä oli ollut saatavan siirto LVIS-Voimalle. Siirron perusteena ollut oikeustoimi oli ollut lahja LVIS-Voimalle. Maksun lopullinen saaja oli kuitenkin ollut lääninverovirasto.

Lääninverovirastoa oli pidettävä takaisinsaantilain 20 §:n mukaisena luovutuksensaajana. Lääninveroviraston tietoon oli tullut, ettei LVIS-Voima ollut itse pystynyt verovelkaa maksamaan ja että käytetty järjestely oli ollut ainoa vaihtoehto verovelan maksamiseksi. Sen vuoksi lääninveroviraston oli pitänyt tietää, että LVIS-Voiman verovelan maksu Elektrounionin veronpalautuksella oli ollut lahjanluontoinen maksu. Kirjanpitomerkintä konsernilainasta ei olosuhteet huomioon ottaen poistanut maksun lahjanluontoisuutta.

Elektrounionin 5.11.1992 antama suostumus sille tammikuussa 1993 tulevien veronpalautusten käyttämiseen LVIS-Voiman erääntyneen liikevaihtoverovelan maksuun oli toimitettu lääninverovirastoon 6.11.1992. Tuolloin Elektrounionin saatava oli ollut jo olemassa, vaikkakin se oli langennut maksettavaksi vasta tammikuussa 1993. Koska Elektrounionin saatava oli ollut olemassa, lahja oli lahjanlupauslain 3 §:n 3 momentin mukaan täytetty Elektrounionin 6.11.1992 tekemällä ilmoituksella lääninverovirastolle. Lahjan täyttymiseen ei ollut vaikuttanut se, että lääninverovirasto oli 30.11.1992 kuitannut verovelan veronpalautuksella.

Lahja oli täytetty 6.11.1992, ja määräpäivä oli 24.11.1993. Lahja ei siten ollut täytetty myöhemmin kuin vuosi ennen määräpäivää.

Velallisen läheiseen sovellettiin kuitenkin kolmen vuoden takaisinsaantiaikaa. Hallituksen esityksen (HE 102/90) mukaan vaatimuksen kohdistaminen luovutuksensaajaan edellyttäisi, että takaisinsaanti velallisen sopimuskumppanilta olisi ollut mahdollinen. Elektrounionin sopimuskumppani ja lahjanluontoisen maksun lopullinen saaja oli ollut lääninverovirasto. Saatavan siirto ja lahjoitus oli kuitenkin tapahtunut Elektrounionin ja LVIS-Voiman kesken. Tilannetta oli arvioitava siten, että varat oli siirretty LVIS-Voiman välityksellä lääninverovirastolle. LVIS-Voimaan nähden sovellettiin kolmen vuoden takaisinsaantiaikaa. Lääninverovirasto ei ollut näyttänyt, ettei Elektrounion ollut 6.11.1992 ylivelkainen eikä lahjan vuoksi tullut ylivelkaiseksi.

Lahja oli täytetty myöhemmin kuin kolme vuotta ennen määräpäivää.

Kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen painavaa syytä sovitteluun ei ollut.

Näillä perusteilla käräjäoikeus peräytti lääninverovirastolle suoritetun maksun. Käräjäoikeus velvoitti, kuitattuaan asianosaisten suostumuksin palautettavasta määrästä Elektrounionin maksamattomia verovelkoja, valtion suorittamaan konkurssipesälle 3 921 239,40 markkaa sekä korkoa 16 prosenttia 4 112 809 markalle 14.9.1994 lukien 22.11.1994 saakka ja 3 921 239,40 markalle 23.11.1994 lukien 30.4.1995 saakka ja korkolain 4 §:n 3 momentin mukaista viivästyskorkoa 3 921 239,40 markalle 1.5.1995 lukien.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 6.2.1997

Lääninverovirasto valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä tai ainakin korvausvelvollisuuden sovittelua.

Hovioikeus hyväksyen käräjäoikeuden perustelut ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

Elektrounion on omistanut Insinööritoimisto Databotnia Oy:n osakekannan. Tuo yhtiö on puolestaan omistanut LVIS-Voiman osakekannan. Viimeksi mainittu yhtiö ja Elektrounion ovat siten kuuluneet samaan konserniin.

Elektrounion ja Oulun lääninverovirasto olivat lokamarraskuussa 1992 käymissään neuvotteluissa sopineet, että LVIS-Voiman erääntynyt liikevaihtoverovelka suoritetaan käyttämällä maksuksi Elektrounionin tammikuussa 1993 erääntyvää veronpalautussaamista. Tässä tarkoituksessa lääninverovirasto oli 6.11.1992 saanut Elektrounionin kirjallisen suostumuksen. Tämän mukaisesti lääninverovirasto oli Elektrounionille 31.12.1992 toimittamassaan veronkuittausilmoituksessa ilmoittanut saaneensa 30.11.1992 suorituksen LVIS-Voiman 4 112 809 markan verovelasta käyttämällä maksuksi Elektrounionin veronpalautussaamista.

Elektrounion on kirjannut LVIS-Voiman puolesta suorittamansa velan maksun saatavakseen LVIS-Voimalta. LVISVoima on kuitenkin jo maksun tapahtuessa ollut maksukyvytön ja ylivelkainen. Yhtiö on sittemmin 3.5.1993 asetettu konkurssiin. Suorituksen saaminen saatavasta on siten ollut ilmeisen epätodennäköistä.

Vaikka kysymyksessä olevia varoja ei olekaan tarkoitettu antaa lääninverovirastolle lahjaksi vaan suoritukseksi LVIS-Voiman verovelasta, Elektrounion tai, yhtiön tultua 24.11.1993 asetetuksi konkurssiin, sen konkurssivelkojat eivät ole saaneet maksusta hyväksyttävää vastiketta. Näiden kannalta tarkasteltuna kysymyksessä on ollut varojen lahjanluontoinen luovutus. Luovutuksensaajana on valtio. Näin ollen sillä seikalla, että LVIS-Voima, jonka velka on maksettu, on Elektrounionin läheinen, ei ole merkitystä takaisinsaantiajan pituuden kannalta. Takaisinsaantiaika on siten takaisinsaantilain 6 §:n 1 momentin mukaan yksi vuosi. Takaisinsaantiaika on tässä tapauksessa alkanut kulua lahjanluontoisen luovutuksen täyttämisestä eli siitä, kun lääninverovirasto on veronkuittausilmoituksen mukaisesti saanut varat haltuunsa. Tämä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana ennen Elektrounionin konkurssin alkamista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.